..saadakseen valkoisen ihrapyllyn näyttämään kauniilta. Harmi. Nyt täytyy oikeasti raahautua sinne kuntosalille. Jossa olen ollut jäsenenä kohta puoltoistavuotta ja käynyt siellä hmm..ehkä alle 20 kertaa, en muista milloin viimeksi. Siinä on helvetin kalliit jumpat muuten käyty, varmaan 100 euroa per jumppa. Ja sali nauraa katketakseen kun pystyi taas käärimään voitot yhdellä laiskalla läskineurootikolla.

Oikeasti en inhoa itseäni kovinkaan paljon, tai ainakaan niin kiihkeästi kuin ennen. Olen tavallaan tullut ulos kaapista lihavana. No, muut kyllä sen jo ovat huomanneet, kun kaapissa ei kerta ollut tilaa, mutta itse hyväksyin asioiden tilan ehkä parisen vuotta sitten. Se ei kyllä poistanut toivettani laihtua normaalipainoiseksi. Mutta ehkä on helpompi hengittää ja olla olemassa, kun voi hyväksyä totuuden. Olen lihava nyt, that`s it. Aiemmin jotenkin ajattelin, että tämä lihavuus, tämä kroppa ei ole totta, että se en ole minä, vaan joku on kaapannut todellisen vartaloni, mutta muut näkee valheellisen kuvan minusta. Siksi lihavuuteni oli tabu, en voinut riisuutua kenenkään nähden ja loukkaannuin verisesti jos joku puhui minusta isokokoisena. Nyt ymmärrän, että mulla ei ole muuta kroppaa kuin tämä. Ja tämä on mitä on, ja se on ihan ok.

Suurin ongelma on syömisestä aiheutuva syyllisyys ja ahdistus. Omakuvani oli lihavampi 78 kiloisena kun olin 16-vuotias, kuin se on nyt 100-kiloisena 27-vuotiaana. Se, että pakenee elämää ruoan turvin, se on anteeksiantamatonta. Tai no, olen kyllä anteeksiannon vahva kannattaja. Mutta ihan rehellisesti puhuen, mielestäni tämä syömishäiriöni ja paino-ongelmani on pilanneet mun elämän. Onneksi se ei ole vielä ohi!

Ja siitä tässä blogissa on kyse. Pois oman navan ympäriltä laihdutuskuurien, ahmimisen ja läskikauhukohtauksien ympäriltä, ulos maailmaan, ihmisten ilmoille ja etsimään haasteita.